VIERASKYNÄ: LAPSILLANI ON #ELÄMYSTÄTI

Minulla on kaksi lasta, iältään 3v11kk ja 6v9kk. Lapseni ovat jo pienestä asti päässeet kokemaan mahtavia juttuja, yksin ja yhdessä. He ovat päässeet laivalla Tukholmaan ja Junibackeniin. He ovat päässeet elokuviin. He ovat päässeet uimaan. He ovat päässeet saareen ajamaan traktoria ja mereen polskimaan. He ovat päässeet Lego-tapahtumaan. He ovat päässeet HopLoppiin. He ovat päässeet sinne ja tänne.

Olisi aivan mahtavaa ottaa kaikki kunnia itselleen, mutta kaikkea kunniaa, edes suurinta osaa, en voi omia, sillä suurin kunnia kuuluu lasteni tädille. Lasteni täti, siskoni, on maailman paras täti, joka jaksaa suunnitella, ja ennen kaikkea toteuttaa näitä asioita lasteni kanssa. Häneen hoitoonsa on helppo luottaa lapset, koska lapset ovat niin innoissaan menossa tädin kanssa minne vaan (vaikka ajoittain tuntuu, että parasta on ihan vaan päästä tädin luo yökylään 😊). Retkistä puhutaan kauan tapahtuman jälkeen, niitä muistellaan ja kysellään ”koska me taas päästään?”.

Kun eletään pikkulapsiarkea, on vanhempien kahdenkeskinen aika melko kortilla. Arjen lisäksi kun pyöritetään remonttia, kolmivuorotyötä ja koulua, on sanomattakin selvää, että ollaan melko väsyneitä. Tästä syystä meistä vanhemmista on aivan mahtavaa, että lapsilla on monta turvallista aikuista ympärillään, jotka jaksavat ja ennen kaikkea haluavat olla lastemme kanssa, ja näin ollen mahdollistavat meille niitä pieniä (joskus vähän isompiakin) hetkiä kahdestaan. Näistä aikuisista yksi on siskoni, lasteni #elämystäti. Kiitos kun olet! ❤

*Tekstin on kirjoittanut siskoni Emilia pyynnöstäni, mutta ilman ohjeistusta. Julkaisen tekstin sellaisenaan. Kiitos kun halusit osallistua!*

MAJA VAATEHUONEESSA

Edellisessä asunnossamme oli vain yksi pieni makuuhuone, joten kun lapset tulivat kylään, oli joko itse nukuttava sohvalla tai vaihtoehtoisesti vietettävä iltaa lasten nukkumaanmenon jälkeen makuuhuoneessa.

Kokeilimme molempia, mutta kumpikaan ei oikein toiminut. Pohdimme siis erään kerran, kuinka toimia. Siitä se idea sitten lähti…

Asuntomme vaatehuoneen lattialle sai hienosti kaksi retkipatjaa peräkkäin, niiden päälle lakanat ja petivaatteet ja vielä hyllyjen väliin mopinvarsi kannattelemaan riippukeinua, joka toimi vuodekatoksena (siinä ei siis nukuttu). Maja oli valmis!

Itse ajattelin tätä käytännön ratkaisuna, mutta lapsiin tämä puri elämyksenä. Meille haluttiin yökylään majaan ja yksi lapsista ehti huolestua kun ei ollut saanut nukkua majassa ja muuttomme toiseen asuntoon lähestyi.

Nykyisessä asunnossa on uudet kujeet, mutta edelleen majaa muistellaan lämmöllä!

”SYNTTÄREILLE KUULUU TUODA PAKETTI”

Synttärisankari täyttää 4. Pikkusisko on vajaa 3-vuotias. Ilmestyn synttärikutsuille ja halaan sankaria, joka ottaa vastaan iloisena askartelemani kortin. Pikkusisko mutristaa suutaan, ottaa tiukan ilmeen ja toteaa, että ”Missä on veljen paketti? Synttäreille kuuluu tuoda paketti?”. Yritän selittää alle 3-vuotiaalle, että veli saa elämyksen lahjaksi (siitä kirjoitin aiemmin, kun kerroin risteilystä). Saan katseen, joka kertoo minun olevan maailman huonoin täti ja aivan idiootti, mutta fiksuna tyttönä neiti pitää suunsa kiinni ja menee leikkimään.

Joskus yhteiskunnan paine siitä, että synttäreille on tuotava paketti, voi olla yllättävän vahva. Tässä tapauksessa kyseessä on 3-vuotias, joka kokee minun rikkovan sosiaalisuuden sääntöjä, kun tulen vain kortin kanssa paikalle. Jäin siis miettimään koko konseptia – lahjat.

Mediassa kirjoitetaan tasaisin väliajoin (nettikeskusteluista nyt puhumattakaan) siitä, kuinka lasten synttäreiden järjestäminen on kilpavarustelua, johon kuluu satoja euroja lapsen vanhemmilta, ja toinen mokoma kaikilta niiltä, jotka vuoden aikana osallistuvat luokan/päiväkotiryhmän synttäreille. Muutama vuosi sitten, Maikkari uutisoi netissä yhden opettajan näkemyksen: nykylapsille synttärijuhlien tärkein asia voi olla nimenomaan se, kuka toi millaisenkin lahjan. Artikkeli on tosiaan muutaman vuoden vanha ja opettaja esiintyy siinä nimettömänä. En siis ota sitä aivan mustavalkoisena totuutena, mutta se antaa hieman osviittaa siitä, mitä keskustelua netissä asiasta käydään.

Tässä kysynkin, onko juhlissa tärkeintä saada juhlia syntymäpäivää kavereiden tai sukulaisten kanssa, vai saada kasa tavaraa? 3-vuotias on nyt reilu 5-vuotias ja jo tottunut paketittomaan tätiin. Toivotaan, että myös kaverisynttäreiden trendi kääntyy vähän vastuullisempaan suuntaan ja että elämykset tai muu yhteinen tekeminen (tai edes tekemiseen ohjaavat lahjakortit) löytävät tiensä myös sinne. Leffalippu tai kaksi lapselle seuraavaksi synttärilahjaksi kaverilta?

KOKEMUS: TÄTI JA KAKSI 4-VUOTIASTA TUKHOLMAAN RISTEILLEN: HITTI, HUTI VAI PASSITUS SULJETULLE?

Keväällä 2016 sain idean. Kaksi elämyslapsistani täyttäisi kesällä 4 ja serkukset ovat parhaat kaverit keskenään. Siispä varaamaan laivalippuja Tukholmaan poikien kanssa. Poikien vanhemmat, hulluja kun ovat, totesivat, että siitä vaan matkaan. Tosin taisivat kyllä kaikki epäillä mielenterveyttäni. Töissä kun mainitsin asiasta luin ilmeistä, että varhaisen välittämisen keskustelu ei ollut kaukana. Kuka hullu lähtee kahden 4-vuotiaan kanssa risteilylle YKSIN? No minä!

Tämä oli ensimmäinen ulkomaanmatka, jonka tein lasten kanssa, mutta ei todellakaan viimeinen. En ole lähtökohtaisesti mikään suuri risteilyihminen, lähinnä voin pahoin laivassa, mutta kesällä uskalsin lähteä, sillä todennäköisyys todella pahoille aalloille oli pieni. Mahdollisuus hutiin!

Kesällä ainakin punaisilla laivoilla koko konferenssikansi muutetaan lasten leikkimaaksi ja ohjelmaa on pallomeren lisäksi vaikka kuinka. Alle 5-vuotiaat syövät myös buffetissa ilmaiseksi ja sieltä löytyy lasten pöytä nakeilla ja ranskalaisilla. Ja jälkkäriksi saa jäätelöä. Hitti!

Toisen pojan perheessä oli tuolloin rattaat, joilla sain molemmat (ja tavarat kulkemaan), joten suuntasimme paikallisbussilla Espoosta Helsinkiin ja laivaan. Tukholmassa kävelimme (tai siis minä kävelin ja lapset istuivat rattaissa) Djurgårdenin lautalle Slussenille ja siitä sitten kohti Junibackenia, jonne sai ostaa pääsyliput valmiiksi laivavarauksen yhteydessä. Kätevää! Ehdoton hitti!

Kannella oli jännittävää. Ikää molemmilla 4 vuotta.

Kahden lapsen kanssa reissaamisessa on se hyvä puoli, että he leikkivät yhdessä, joten täti istui aina jossain oven lähellä ja luki kirjaa ja söi salaa salmiakkia 🙂 Leppoisa reissu siis kaikin puolin. Koska yläsänky ei huvittanut tätiä, eikä ollut pojille turvallinen, nukkuivat pojat samassa alasängyssä jalat vastakkain. Toimi loistavasti! Hitti!

Rahaa paloi jonkin verran, mutta se oli sen arvoista. Pojat muistavat reissun edelleen ja juuri kuulin, että seuraavaksi lähdetään koko porukalla. Hyttijakokin on jo tehty. Minä, vauva ja tytöt. Mieheni ja pojat. Koska kuulemma se nyt vaan on järkevää. Ikää suunnittelijoilla hieman vajaa 7 vuotta. Huh! Tälle reissulle saan mitä ilmeisimmin ottaa toisen aikuisen mukaan. Josko vuoden päästä kesällä toteutettaisiin. Ehkä!

VÄITE: ELÄMYS TULEE KALLIIMMAKSI KUIN LAHJA

Tämä voi olla totta. Mitä sitä kiertelemään. Jos nyt ajatellaan, että keskiverto (mutu-tuntumalla) aikuinen sijoittaa joulu- ja synttärilahjaan noin 20-50 euroa ja hää-, valmistujais- ja rippilahjoihin noin 50-150 euroa voi elämys tulla joskus huomattavastikin kalliimmaksi. Tai sitten ei. 30 eurolla järjestää ohjelmaa lapselle kokonaiseksi viikonlopuksi ja jää ylikin, jos suosii esim. puistoja ja lähimetsää ja ottaa mukaan eväät tai laittaa ruokaa kotona. Jos taas vie kaverin rokkikeikalle Tallinnaan ja maksaa sekä omat, että kaverin kulut (anteliasta) voi rahaa palaa huomattavasti enemmän kuin tuon 150 euroa.

Mutta kun tässä ei ole kyse rahasta! Kyse on ajasta! Ja miten sen ajan käyttää! Elämyksiä voi saada ihan ilmaiseksi tai hyvin pienellä budjetilla. Mitä enemmän rahaa laittaa palamaan, sitä someseksikkäämpiä elämyksiä saa, mutta somea vartenhan tätä ei tehdä. Keskimäärin antamani elämykset (minun oma osallistumiseni mukaan lukien) ovat kustantaneet noin 5-50 euroa. Toki risteily kahden lapsen kanssa maksoi enemmän ja isojen teattereiden liput voivat usein olla useita kymppejä. Tästäkin syystä pyrin valitsemaan elämyksiä, joista itsekin nautin, jolloin minusta ei ole reilua sisällyttää lahjan kustannuksiin omia kustannuksia. Lahjan arvo on lapsen (tai muun lahjan saajan) pääsylippu/ruoka/materiaalikustannus ja siinä sivussa saa itsekin elämyksen, josta toki myös maksaa.

Bussien, aura-autojen ja rekkojen tarkkailua ikkunasta. Ilmaista!

Huhtikusssa vietämme taas serkkuviikonloppua. Viisi lasta (joita yksi oma 3kk vanha vauvamme) ja noin 36 tuntia. Ruokaan palaa rahaa muutama kymppi (makaronilaatikkoa!) ja sillä saa myös vähän herkkuja. Ohjelmassa on leffoja, legoleikkejä, pelejä ja ulkoiluja. Kaikki ilmaista! Mutta ne naurut, leikit ja halaukset, täysin korvaamattomia, etenkin tädille! Eli ei, tälle ei kannata laittaa hintalappua.

Jos #elämystäti keskittyy euroihin ajan sijaan, menee metsään. Tämä ei ole kilpavarustelua tai somehypeä. Tämä on aitoa läsnäoloa ja itsestään antamista. Ja se ei maksa mitään.

KATSE OMAAN LAPSUUTEEN

Olen 80-luvun lapsi. Pidin kovasti barbeista ja poneista ja ahmin täysin kyllästymättä Tiinoja, Neiti Etsiviä, Viisikoita, Annoja, Runotyttöjä ja monia muita, joita en enää muista. Maalasin, soitin pianoa ja kokeilin eri reseptejä keittiössä kavereiden kanssa. Lapsuuteni oli onnellinen ja täynnä leluja, pelejä, kirjoja ja elämyksiä.

Tarkimmat ja rakkaimmat muistoni ovat yhteisistä hetkistä. Niihin liittyy aikaa sisarusten ja vanhempien, kavereiden ja sukulaisten kanssa. Lautapelejä, diailtoja (kyllä, katsoimme dioja kotona), päiviä kestäviä lego- ja playmobilleikkejä, ulkoilua, mökkeilyä, matkoja (pääosin junalla, laivalla tai autolla), kauppaleikkejä, ja hiihtolomia joilla oikeasti hiihdettiin. Ja tässä vasta pintaraapaisu.

Ukkini (nyt jo melkein 90 vuotta) vei minua ja sisaruksiani erilaisille retkille. Muistan hyvin Suomenlinnan, mutta myös jonkun kummallisen pusikon jossain Vantaanjoen varrella, jossa rämmittiin kumisaappaat jalassa, jostain syystä. Ukki taisi olla juttukeikalla ja minä pääsin mukaan. Muistan kumisaappaat, sen joenpenkan ja Mummin mukaan laittamat eväät. Muistan tyttöjen päivät Mummin kanssa, silloin sai aina hampurilaisen, sekä sen kuinka isän kuuluisissa diailloissa me sisarusteni kanssa voihkimme tuskissamme, kun isä tuhannennen kerran halusi katsoa läpi omakotitalon rakentamiseen liittyviä dioja. Onneksi oli popcornia!

Kesän kohokohta oli jos sai kutsua mökille mukaan ihan oman kaverin tai pääsi Ukin kanssa salapaikkaan järvelle soutaen. Siihen Cumuluspiven ja toisen pilven väliin, siihen missä on kaislaa. Eväiden kera, toki! (Hups, enhän vain paljastanut liikaa!)

Elämyksiin kuuluu myös Nukkekodin Nelli, Mökötöö sisaruksineen, sekä paljon muita kirjoja ja satuja, itse luettuna tai aikuisten lukemina. Ei ollut nettiä silloin, tableteista puhumattakaan.

Hieman vanhempana meillä oli ystäväni kanssa myös oma lehti, jota aikuiset kiltisti meiltä ostivat ja isän työpaikalla sitä kopiokoneella painettiin, kun raakaversio oli ensin askarreltu toimistossa, eli meidän takkahuoneessa.

Tärkeinä elämysten tuottajina ovat olleet omat vanhemmat ja sisarukset, isovanhemmat, kummit, sisarusten kummit, sekä muut sukulaiset kuten vaikka äitini serkku, joka osasi rakentaa maailman korkeimmat Duplo-tornin ja jonka morsiusneidoksi pääsin – elämäni ensimmäinen prinsessapäivä (ja mitä todennäköisimmin myös viimeinen).

Onnellinen lapsuus, onnellinen aikuinen ja halu tehdä myös muita onnelliseksi!

PS. Tältä aikakaudelta ei ole digikuvia, joten tekstin kuva tältä vuosituhannelta sieltä sielunmaisemani ytimestä, eli Jaalan mökiltä.

KOKEMUS: TÄTI MENNÄÄN JO KOTIIN – 15 PITKÄÄ MINUUTTIA UIMAHALLISSA

Kolmevuotias on innoissaan. ”Koska täti mennään sinne uimahalliin?” kysellään. Harmillisesti uimahalli aukeaa vasta klo 10. Haalari niskaan ja autoon, uimahallin ovella 9:58. Millään ei malttaisi odottaa!

Tältä reissulta ei tarttunut kuvia (ylläri!), joten kuva saimaisen lapsen kanssa noin 2 vuotta aiemmin.

Pukuhuoneessa vaatteet nopeasti pois ja paljaat jalat ovat jo juoksemassa suihkuun kun täti vielä riisuu viimeisiä. Suihkussa ei millään maltettaisi, ”täti mennään jo uimaan!”.

Allasosastolla katsellaan ensin monia altaita. On lasten allas, kahluuallas, poreallas. Tilassa kaikuu ja on aika paljon ihmisiä. ”Syliin”.

Aloitamme porealtaasta, lämmintä vettä ja kuplia. Siinä vaiheessa kun täti on altaassa vyötäröä myöten ja lapsella polvet märkinä, tulee ensimmäisen kerran ”pois”. Täti sinnikkäästi yrittää ja maanittelee, kokeillaan. Lapsi roikkuu kaulassa ja supisee ”pois” 20 sekunnin välein.

Selvä! Kokeillaan kahluuallasta. Siellä on taatusti pohjalla haita tai limaa tai ovi toiseen maailmaan, koska varvastakaan ei altaaseen voi kastaa. Hui kamalaa!

Sitten lasten altaaseen. Tädin sylissä istuen vettä napaan saakka ja sitten alkaa huuto; ”tahdon kotiin!”. Aikaa kulunut 15 minuuttia siitä kun saavuimme hallille.

Suihku, pukeminen, hiusten letitys ja autoon. Kello n 10:32. Luvattu hampurilainen pikaruokaravintolasta klo 10:50 ja takaisin lähtöpaikassa klo 11:30. Vastassa isovanhemmat, joille hymyssä suin kerrotan (kuten myös kotiin myöhemmin) ”oltiin tädin kanssa uimassa. Mennään pian uudelleen. Oli kivaa!”. Täti huokaisee ja toteaa, että aina ei ymmärrä! Mutta ei ole tarkoituskaan. Kunhan lapselle jäi kiva muisto!