AIHEEN VIERESTÄ, HIEMAN

Usein kuulee sanottavan, että Suomi ei ole lapsiystävällinen maa. Omalla muutaman kuukauden kokemuksellani voin yhtyä tähän joitain osin, mutta pääosin koen että minuun, vauvaan ja hyökkäysvaunuun on suhtauduttu julkisilla paikoilla mainiosti eikä vauvan rääkyminenkään tunnu häiritsevän kanssakulkijoita. Toki meidän täydellinen (hah) yksilöhän rääkyykin harvoin ja silloinkin suorastaan suloisesti 🙂

Viime viikonloppuna kohdalle osui kaksi tapausta, jotka saivat miettimään asiakaskokemusta lapsiperheen näkökulmasta. Toinen äärimmäisen positiivinen, toinen luokattoman huono!

Otetaan se hyvä ensin. Olimme komen aikuisen, kahden lapsen (5,5 ja kohta 7) ja vauvan kanssa Helsingin keskustassa kauppakeskuksessa. Eteen tuli tilanne, jossa vauva tarvitsi puhtaan vaipan, joten suuntasimme 5,5-vuotiaan neidin ja vauvan kanssa hoitamaan asiaa kauppakeskuksen naistenveessaan. Vessat on uudistettu kevät-talven aikana ja iloksemme (etenkin tuon 5,5-vuotiaan iloksi) lastenhoitohuoneen ovessa oli pienempi lasten ovi josta pääsi kulkemaan mukavasti tuollainen metrin mittainen neitokainen. Me vauvan kanssa käytimme isoa ovea. Miinuksena tässä vessassa tosin se, että kun hoitotason taittoi alas, ei vaunut olisi mahtuneet enää tilaan mukaan.

Vessan ovi oli niin suuri menestys ja riemun aihe, että neidin piti saada tuoda veljensäkin tätä ihastelemaan. Ja onhan se nyt hauska. Itse vessassa oli kahta kokoa wc-istuimia ja altaita, sekä hoitotaso. Fasiliteetit siis kunnossa. Testaamatta jäi, olisiko tällainen pikkuovi ollut myös miesten puolella.

Kauppakeskuskokemuksen jälkeen päädyimme muutaman mutkan kautta pizzalle helsinkiläiseen ”italialaiseen” ravintolaan. Koska kyseisen ravintolan lasten listalla ei ollut pizzaa, päädyimme tilaamaan lapsille yhteisen pitsan puoliksi. So far so good! Paitsi, että pyyntömme saada kinkkupizzan toiselle puolikkaalle ananasta aiheutti tarjoilijassa sellaisen vastustuksen, että saimme saarnan siitä miten täällä ei näin toimita ja minä en pidä siitä, että pyydetään erityiskohtelua. Lopulta pyyntöömme suostuttiin saatesanoilla vain tämän yhden kerran, lasten takia. Meistä ei kukaan taida mennä takaisin kyseiseen ravintolaan vaikka ruoka olikin aivan kelvollista. Lisäksi kyseisen ravintolan wc-tiloista puuttuu kokonaan hoitotaso, eli vaipan vaihtaminen jokseenkin nuhjuisissa tiloissa on haaste jo sinänsä.

Nämä esimerkit osoittavat sen, kuinka pienillä asioilla voi saada aikaan lähtemättömän vaikutuksen, hyvässä ja pahassa. Asiakaskokemus, se on myös osa elämystä!

LAPSI YKSIN VAI YHDESSÄ ELÄMYKSEEN?

Elämyslapsia on oman lisäksi siunaantunut virallisesti 4 ja päälle vielä muutaman ystävien ja kavereiden lapset. Vilinää ja vilskettä siis riittää.

Koska ihka ensimmäisillä elämyslapsilla on ikäeroa vain 12 päivää ja pojat ovat serkukset ja parhaat kaverit, ovat he usein päässeet etenkin synttärielämykseensä yhdessä. Olen miettinyt paljon, että onko se hyvä vai huono juttu.

Pojat viihtyvät yhdessä ja heistä on kivaa touhuta ja puuhata. Etenkin kun nyt kun seuraavana syntymäpäivänä molemmille kilahtaa mittariin maagiset 7 vuotta on pojista seuraa toisilleen. Mietin kuitenkin joskus, olisiko heistä kiva tehdä jotain tädin kanssa kahden sen sijaan, että ”jakavat” elämyksensä toisen lapsen kanssa.

Kysyin siis asiaa, koska mitäpä minä asiaa pohdin kun voin ottaa selvää. Poikien yksimielinen kommentti oli, että kahdestaan on kivempaa ja kyllä siskotkin saa tulla, mutta vaan jos tekeminen ei ole ”poikien tekemistä”, mitä se nyt sitten onkin.

Tänä kesänä luulen siis, että yhdistämme jälleen poikien lahjat. Suunnitelmia on, katsotaan koska niitä päästään toteuttamaan!

KUN #ELÄMYSTÄTI LAPSEN KANSSA TEATTERIIN LÄHTI

Rakastan teatteria! Siispä oma lehmä ojassa annoin 5 vuotta täyttävälle neitokaiselle syntymäpäivälahjaksi viime syksynä liput Helsingin kaupunginteatterin Mörköoopperaan. Koska näytöksestä on jo aikaa, jätän arvostelun kirjoittamatta, mutta itse elämyspäivästä haluan jakaa muutamia juttuja.

Ihana, rakas ja normaalisti todella sähäkkä tyttönen oli koko päivän (metromatka, lounas, teatteri) aika vaisu ja jotenkin jännitti tädin kanssa kahdestaan reissaamista. Huolehdin koko päivän, että onhan lapsella kivaa ja yritin piristää kaikilla mahdollisilla tavoilla (esim. karkkimadoilla). Yritin ehkä jopa liikaa!

Tästä reissusta opin, että lapsen pitää antaa olla oma itsensä ja sillä tuulella kuin hänestä tuntuu. Lapsi ei tuntunut kärsivän siitä, että istuimme lounaalla lähes koko ruokailun hiljaa (paitsi kun minä yritin väkisin tentata päiväkodista, kavereista jne).

Palautin lapsen mieli maassa, kun kuvittelin lapsella olleen tylsää, mutta jälkeenpäin kuulin, että Mörköoopperan lauluja oli kuunneltu YouTubesta kotona ja kuulemma oli ollut kivaa tädin kanssa reissussa. Omat odotukseni lapsen reaktiosta siis aiheuttivat minulle stressiä, eivät lapselle!

KOKEMUS: HUONEPAKOPELI 9- JA 15-VUOTIAAN KANSSA

Huonepakopelien suosio on alun huuman jälkeen tasaantunut – ainakin omassa ystäväpiirissä, mutta ne sopivat todella hyvin sekä aikuisten, että nuorten elämyksiksi. Kokeilimme huonepakopeliä maaliskuussa kyläilleiden amerikkalaisnuorten kanssa ja kokemus oli menestys.

Mukanamme oli 9-vuotias poika (se sama, jonka kanssa kävimme puistossa kuntoilemassa), sekä 15-vuotias tyttö. 9-vuotiasta jännitti aluksi kovasti, sillä luuli huonepakopelin muistuttavan jonkinlaista kauhutaloa tai muuta kammotusta, jossa nukkeja ja pääkalloja hyppii esiin verhojen takaa. Hän kuitenkin rohkeasti lähti mukaan!

15-vuotiasta taisi eniten ahdistaa se, että puhelin piti pitää poissa päältä tunnin ajan! Paniikki! Hänkin kuitenkin tempautui peliin mukaan ja kun noin 15 minuuttia tunnin alusta lasten äiti poistui tilasta meidän kiljuvan vauvamme kanssa ja jäimme mieheni kanssa nuorten kanssa pelaamaan, olivat molemmat nuoret haltioissan. Ja hei! Me pääsimme ulos ”aarteen” ja rahojen kanssa.

Meille huonepakopeli oli siis todella positiivinen kokemus elämyksenä nuorille – jopa 9-vuotias pärjäsi todella hyvin, eikä kielikään aiheuttanut haasteita!

Innolla odotan, että omat elämyslapsemme kasvavat hieman ja voimme heidän kanssaan kokeilla tätä – tosin muutamilla pakohuoneilla on tarjolla myös lasten versiot, joten niitä voitaisiin mennä kokeilemaan jo vaikka tulevana kesänä!

LASTEN SUUSTA TULEE TOTUUS – KAI

Taannoin vietimme serkkuviikonloppua täällä meillä. Kyseisen viikonlopun aikana sain kuulla sellaisia totuuksia (etenkin ruoanlaittotaidoistani) että oksat pois. Tässä parhaat palat!

Lapsi A 6,5-vuotias poika, lapsi B 6,5-vuotias poika, lapsi C 5,5-vuotias tyttö, lapsi D 4-vuotias tyttö

Yläkerrassa:
A: täällä ei ole mitään, mitään, mitään, mitään tekemistä
D: ei niin ja äiti lähti töihin tai kotiin tai juhlimaan
A: sitten on kivaa kun B ja C tulee
D: nii, nyt on vaan täti
A: joo ja se on tylsä

Palaute on lahja
B: tämä puuro näyttää eriltä ja maistuu eriltä kuin isin puuro. Ihan hyvää tämä on, ehkä mä voin syödä tätä… (ilme säälivä tätiä kohtaan)
B: jos ottaa suuria lusikallisia on tää ihan hyvää, jos ottaa pieniä lusikallisia on tää aika pahaa…

Aamupalapöydässä keskusteltua:
B: Ehkä me muutetaan tänne tädille viikoksi kesällä ja mennään joka päivä uimarannalle ja lentokalapuistoon.
A: joo, mutta muistetaan myös katsoa Netflixiä
C: Ei me kuitenkaan saada kun kesällä pitää olla ulkona
A ja B: *huokaus* niinpä

Keskustelua takapenkillä:
A: Mitä sun isä tekee?
B: Se on johtaja.
A: Ai johtaja?
B: No semmonen vise tai semmonen vara ku sil toisel on nuha tai on kipee tai on matkoil tai nii, ni silloi se on johtaja. Mitä sun isäs tekee?
B: Se on koulus.
A: Eikä, ei aikuinen voi olla koulus – onks se rehtori?
B: Ei oo.
A: Onks se ope?
B: No ei.
A: Voiks aikuinen olla koulus – no ei se mahdu edes pulpettiin! Kato tos tulee suklaa-auto…

HEINÄHATTU, VILTTITOSSU JA PAMELA-TÄTI

Turun Nuori Teatteri on viime vuosina tarjoillut aivan loistavia lastennäytelmiä ja meidän perheellä on ollut tapana käydä keväisin katsomassa näytelmä koko joukolla. Yleensä meitä on ollut mukana 6-7 aikuista ja 4-6 lasta. Niin tänäkin keväänä.

Kaksi vuotta sitten liikutuimme, nauroimme ja hurrasimme, kun aivan loistava Peppi Pitkätossu -näytelmä piti meitä otteessaan 2 kokonaista tuntia. Hehkutimme näytelmää vielä viikkojen päästä sillä se oli todella onnistunut ja näyttelijät suorastaan loistavia!

Vuosi sitten seurasimme Peukaloisen retkiä pitkin Ruotsinmaata hanhineen ja kettuineen ja olimme jälleen vaikuttuneita, vaikka Peppiä olinkin vaikea voittaa.

Tänä vuonna petyimme ja pahasti (siis me aikuisten, lapset eivät osaa vielä arvioida niinkään näytelmän laatua). Aiemmin olemme kommentoineet kuinka näytelmistä on osattu tehdä sekä kohdeyleisölle, että näyttelijöille sopivan haastavia, mutta sujuvia ja kuinka sovitukset ja näyttelijätyö ovat olleet ensiluokkaisia – etenkin kun kaikki näyttelijät ovat nuoria ja amatöörejä.

Tällä kertaa vuorossa oli Heinähattu, Vilttitossu ja Pamela-täti ja tunnelma oli kuin olisi ollut katsomassa huonosti harjoiteltua ala-asteen kevätjuhlanäytelmää. Muutama roolisuoritus oli aivan kelvollinen ja jopa koominen hyvällä tavalla, mutta suurin osa oli hiomattomia ja lapsellisia, joka toki sinänsä on ymmärrettävää kun on lapsista ja nuorista kyse. Käsikirjoitus sortui myös stereotypisiin yleistyksiin ja katergorisointeihin hahmojen osalta. Odotimme enemmän ohjaukselta, musiikkiohjaukselta ja näyttelijäntyöltä.

Voihan siis olla, että odotimme liikoja, mutta lippujen maksaessa pitkälti toista kymppiä ja näytelmän vetäessä katsomon täyteen viikosta toiseen, toivoisi hieman tasalaatuisempaa toteutusta vuodesta toiseen. On todella hienoa, että lapset pääsevät harrastamaan ja toteuttamaan itseään, mutta tällä kertaa (aikuis)yleisö ei kuitenkaan saanut mielestäni rahoilleen vastinetta.

Menemme varmasti myös ensi vuonna katsomaan kevätnäytelmää – toivotaan, että silloin ei tarvitse katsoa kelloa myötähäpeästä viiden minuutin välein.

#ELÄMYSTÄTI JA ÄITI

Ensimmäiset 6,5 vuotta elämystäteilin lapsettomana. Kun sitten oma tiitiäinen saapui, murehdin jo ennakkoon, miten varmistan ainutlaatuisen suhteen säilymisen tädin murujen kanssa. Toki tämä matka on vielä alussa, mutta toistaiseksi oma lapsi ei ole vaikuttanut kuin ehkä ex tempore -tekemisen määrään. Suunnitellut menot on pidetty, mutta sellaisia ”tädillä on vapaa viikonloppu, saako lasta/lapsia lainaan” ei ole tullut – koska vapaita viikonloppuja ei ole!

Taanoinen serkkuviikonloppu todisti, että kunhan varaa aikaa suunnitteluun, menee vauva menossa mukana siinä missä isommatkin. Yksin en ehkä tämän porukan kanssa tällä hetkellä reissuun lähtisi, mutta kotioloissa seviäisimme varmasti. Kahdella tai kolmella aikuisella tämä on aivan lasten leikkiä!

Serkuilla ja tiitiäisellä on sen verran ikäeroa, että vanhemmat serkut ymmärtävät, että joutuvat välillä hetken odottamaan, että vauva on hoidettu, mutta sekään ei tunnu haittaavan. Kuten toinen pojista totesi viikonloppuna: ”jos et täti ehdi laittaa meille aamupalaa, kun hoidat vauvaa, laitetaan me se itse!” Ja niin he tekivät.

Lapset ovat joustavia – kunhan heille riittää rakkautta ja rajoja, ruokaa ja tekemistä, ovat vain innoissaan yhteisestä ajasta, myös vauvan kanssa!

SERKKUVIIKONLOPPU: HENGISSÄ OLLAAN!

Jo kolmatta vuotta peräkkäin annoimme sisarusteni lapsille joululahjaksi viikonlopun luonamme saaristossa. Tänä viikonloppuna oli aika lunastaa lupaukset tämän kevään osalta!

Perjantaista sunnuntaihin täyttä tykitystä neljän lainalapsen ja yhden oman kanssa. Oman haasteensa viikonloppuun toi oma kohta neljäkuinen vauvamme, mutta koska muut lapset ovat jo isoja ja itsestään huolehtivia, tämäkin sujui suht vaivattomasti – tosin yleisillä paikoilla saimme kyllä sääliviä katseita 🙂

Ikää hurjapäillä on melkein 7 (kaksi lasta), 5,5 ja aivan kohta 4. Aikamoinen kööri siis! Perjantaina aikaa ei siirtymien vuoksi ollut kuin leikkihetkeen, iltapalaan ja sitten siskonpetiin vierashuoneeseen nukkumaan. Kaikki neljä rinnakkain. Oli kuulemma kivaa!

Lauantaille olinme suunnitelleet ohjelmaa sillä tiedämme molemmat että meillä (ja lapsilla) menee hermot, jos vain kökitään kotona. Toki sään puolesta olisi voinut puistoilla ja ulkoilla, mutta koska Suomen kevät on yhtä ailahtelevainen kuin teinin mieli, laskimme varman päälle ja suunnittelimme ohjelmaa.

Ihan alkuun suuntasimme Turun Yliopiston Kasvitieteelliseen puutarhaan ja erityisesti kasvihuoneisiin, koska olin kuullut, että siellä on sammakkonäyttely. Näyttely itsessään oli aika surkea, mutta onneksi päivän pelasti eri ilmastojen ja kukkien tutkiminen, kasvihuoneessa lentävät linnut, sekä huippuna suuret Karpit, joita pääsi seuraamaan läheltä.

Puutarhahalla pidettiin rusinatauko (aina yhtä huippua) ja sitten siirryttiin pienen ulkoilun jälkeen Honkapirtille syömään lihapullia ja munkkia. Hittikonsepti! Mukana menossa oli myös iki-ihana anopikkeeni, sillä meidän autoihin ei viittä autoistuinta saada sovitettua. Anoppike pääsi siis melkein 7-vuotiaiden poikien kuskiksi.

Iltapäivä menikin sitten kotipihalla merirosvolaivan kanssa ja synttäreitä järjestäessä (jollain oli synttärit, meille aikuisille ei oikein selvinnyt kenellä). Kakkuja ainakin tehtiin runsaasti!

Illalla vielä ohjelmassa putous ja siihen kuuluvat eväät ja päivä olikin pulkassa! ”Ei meitä väsytä yhtään” kuului huoneesta vielä klo 21:30 ja 3 minuuttia myöhemmin koko remmi oli sikeässä unessa!

Sunnuntaina toteutettiin jo perinteinen teatterireissu Turkuun (kunhan ensin aamupäivällä askarreltiin). Jo logistisista syistä sisarukseni ja vanhempani liittyivät seuraan, anopikettani unohtamatta. Olemme käyneet jo useamman vuoden keväällä Turun Nuori Teatterin näytöksessä ja niin tälläkin kertaa. Itse teatterista taidan kirjoitella ihan oman tekstinsä joskus. Teatterin jälkeen vielä syömään RantaKerttuun hampurilaisbuffettia ja sitten kaikilla nokka kohti kotia.

Viikonloppu oli meidän näkemyksemme mukaan onnistunut ja meillä oli mukavaa, vaikka sunnuntai-iltana väsyttikin aikamoisesti. Konsepti toimii ja se varmasti jatkuu perinteenä vielä pitkään!

Ja kyllä, tiedetään! Ollaan hulluja!

OSAAKO LAPSI KÄYTTÄYTYÄ?

Olen usein kuullut, että on aika riskialtista viedä lapsia (etenkin ilmeisesti omia) erilaisiin rientoihin kun koskaan ei tiedä kuinka lapsi käyttäytyy tai lapsi ei kuitenkaan osaa käyttäytyä. Toki omat odotukset lapsen käytöksestä pitää asettaa lapsen iän ja kokemuksen mukaan, mutta väitän (ei, en ole kasvatuksen asiantuntija), että oma asenne ratkaisee paljon. Jos itse on aivan varma ettei lapsi osaa käyttäytyä ja hermoilee koko ajan jokaista pientä asiaa, ei lapsikaan varmasti rentoudu ja nauti tilanteesta ja näin kiukuttelulle pedataan paras mahdollinen alusta.

Metsäretkellä. Ennen nuotiolle saapumista käytiin läpi miten nuotiolla ollaan, mitä saa ja ei saa tehdä ja kuka saa koskea grillitikkuihin.

Minä olen todennut toimivaksi sen, että valmistaudumme yhdessä lapsen kanssa yhteiseen tekemiseen seuraavin askelin (lapsen ikä ja ymmärrys huomioiden):

Mitä tulee tapahtumaan ja koska
Miten missäkin paikassa käyttäydytään
Mitä minä odotan lapselta
Mitä lapsi odottaa minulta

Kun odotuksista puhutaan, puolin ja toisin jo ennakkoon ja asioita toistellaan pitkin matkaa, olen huomannut että lapsi myös jaksaa keskittyä. Lapsi ei voi osata käyttäytyä ”normien” mukaisesti, jos ei pääse sitä koskaan treenaamaan ja treenaamaton lapsi saattaa käyttäytyä helpostikin ”väärin”, kun ei ymmärrä mitä uudessa tilanteessa pitää tai saa tehdä.

Hyvänä esimerkkinä esimerkiksi ravintolassa syöminen vaikkapa 3-vuotiaan kanssa.

Ensin käydään läpi, että nyt ollaan matkalla ravintolaan syömään. Sinne mennään autolla/metrolla/lentokoneella. Kun saavutaan paikalle, päästään istumaan ja valitaan mitä tilataan ruoaksi. Ravintolassa istutaan omalla paikalla ja siellä puhutaan tavallisella äänellä jottei häiritä muita ruokailijoita. Kun ollan valmiita, maksetaan ruoka ja sitten voidaan lähteä ravintolasta.
Kun ollaan saapumassa ravintolalle, käydään sama tarina läpi uudelleen ja muistutetaan siitä, mitä on sovittu.
Kun istuudutaan alas, toistetaan taas suunnitelma siitä kohdasta eteenpäin. Ja niin edelleen. Toimii!

Kun lapselle antaa mahdollisuuden treenata eri tilanteissa olemista, ymmärtää lapsi myös eri tilanteiden erilaiset normistot ja hänen on helpompi hahmottaa maailmaa ympärillään. Kannustan siis jättämään omat ennakkoluulot ja suhtautumaan lasten kanssa menemiseen ja tekemiseen rennosti ja carpe diem -asenteella.

PS. Ymmärrän, että lapset usein käyttäytyvät ”vieraskoreasti” muiden kuin vanhempiensa kanssa ja että tädillä on tämä etu. Siksipä olen ottanut asiakseni lasten tutustuttamisen uusiin juttuihin – vähän myyräntyötä vanhempia varten 🙂

ENSIMMÄISET IDEAT JA MIKÄ MENI PIELEEN?

Kun päätin ryhtyä elämystädiksi suunnittelin hurjia. Ostin esimerkiksi kaikille lapsille pienet maskotit, jotka oli tarkoitus ottaa elämyksiin mukaan ja sitten kuvata lapsi ja maskotti ja lopuksi tehdä kuvakirja lapselle muistoksi.

Tämä toimi noin kaksi kuukautta. Ei siinä elämysten lomassa ehtinyt kuvaamaan pehmoleluja tai miettimään kuvakirjoja – koska aika meni läsnä olemiseen ja lapsen kanssa riemuitsemiseen.

Toinen idea oli aina tehdä kortti lahjasta, jotta siitä säilyisi muisto. Muistot tulevat muusta kuin kortista (vaikka teenkin niitä edelleen) enkähän minä niitä kortteja ole lapsille säästämässä. Omaksi iloksi taas askartelen, onneksi kuitenkin olen ryhtynyt pitämään edes vähän kirjaa siitä, mitä minkänin lapsen kanssa olen minkäkin merkkipäivän kunniaksi tehnyt. Ettei tule tehtyä samaa kahta kertaa saman lapsen kanssa, vaikka mitäpä sekään haittaisi jos tekeminen on mieluista.

Totesin siis, että tässäkin vähemmän on enemmän ja keskityn nyt sisältöön en muistojen arkistoimiseen jälkipolville. Muistot pysyvät lapsilla mielessä ja se on tärkeintä. Ja jos eivät pysy, ei sekään ole minulta pois. Tässä on kyse heistä!

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa

Jaa