Minulla on 4 sisarusta, joista kahdella puoliso ja lapsia. Vuosia sitten, en edes muista koska, päätimme lopettaa joululahjojen ostamisen toisillemme ja toistemme puolisoille ja keskittyä edes kerran vuodessa yhdessä olemiseen. Niinpä syntyi sisarusten pikkujoulut.

Yhtenä lauantaina marras-tammikuussa (kyllä, joskus pikkujoulut on jouduttu pitämään vasta tammikuussa) kokoonnumme yhteen, syömme hyvin ja pelaamme pelejä tai muuten vietämme aikaa yhdessä. Bonuksena, äitini ja isäni hoitavat kaikki viisi lastenlastaan joka vuosi, jotta me saamme olla aikuisten kesken ja nukkua aamulla pitkään, mikä saattaa itseasiassa olla yksi pikkujouluviikonlopun suurimmista anneista.

Vuoden 2019 pikkujoulut vietettiin Espoossa. Meistä neljästä sisaruksesta kaksi asuu Varsinais-Suomessa (minä ja siskoni) ja kaksi taas pääkaupunkiseudulla (veljemme). Söimme kotitekoista pizzaa ja jäätelöä, pelasimme useampaa peliä ja muutenkin juttelimme kaikesta maan ja taivaan välissä. Pidämme toki yhteyttä  muutenkin, mutta on ihanaa istua rauhassa yksi ilta ja ehtiä viettää aikaa maailman tärkeimpien ihmisten kanssa. Tämän elämyksen arvoa ei mitata rahassa tai edes omaperäisyydessä, vaan rakkaudessa.

Suosittelen lämpimästi ottamaan tavan käyttöön omassa perheessä, ystäväporukassa tai vaikka serkkujen kesken. Vinkki: aikatauluttaminen kannattaa aloittaa ajoissa – meilläkin on usein haasteena sopivan viikonlopun löytyminen. Onneksi se on kuitenkin joka vuosi onnistunut.

 

Häpeäkseni myönnän, että siskontyttöni, joka sattuu myös olemaan kummityttöni, täytti vuosia jo huhtikuussa, mutta pääsimme lunastamaan lahjaa vasta lokakuussa.

Lupauksena oli elokuva ja ravintolakäynti ja se toteutettiin syyslomalla. Samaan aikaan toteutettiin myös isoveljen kesäkuinen syntymäpäivälahja; keilausta ja ravintolakäynti.

Olen ennenkin miettinyt, että toteutanko elämyksiä sisarusten ja serkusten osalta yksin vai yhdessä. Tällä kertaa logistisesti yhdessä oli helpompia ja kun se sopi myös lapsille, mentiin tällä. 4-vuotias pääsi veljen keilausreissulle ja 7-vuotias siskon elokuvakäynnille. Lounasta näiden välissä syötiin Hesessä.

Keilaaminen oli meistä muista hauskaa (lasten äiti oli mukana auttamassa minua oman lapseni kanssa), mutta 4-vuotias totesi, että tämä on tyyyyylsäääää. Lahjan saaja kuitenkin nautti täysin rinnoin ja tulikin toiseksi äitinsä jälkeen (huoh, en sentään hävinnyt 4-vuotiaalle, joka vieritti pallon kohti keiloja lattialla istuen).

Keilaamisen jälkeen siirryimme lounaan kautta elokuviin. Täti oli nukkunut edellisiä öitä huonosti ja saattoi nukahtaa kesken ToyStory 4 -elokuvan, mutta lapsilla on karkkeineen kivaa. 7-vuotias totesi elokuvan jälkeen, että hauskin kohta oli se, missä muovihaarukasta tehty lelu toteaa, että isi on menossa putkaan (tai vankilaan).

Syyslomasta ja siskoni vapaapäivästä johtuen, saatoimme viettää kokonaisen päivän yhdessä ja hauskaa oli. Kiitos siis vielä koko porukalle. Ensi vuodelle 7-vuotias toivoi lahjaksi yhteistä jalkapalloturnausta (jonka siis sain neuvoteltua jalkapallopelin katsomiseksi). 4-vuotias ei tiennyt vielä mitä toivoa.

Tällaisten päivien jälkeen ei voi kuin todeta, että on ihanaa olla täti ja vielä kivempaa on olla #elämystäti!

 

Meillä tehdään hampaita ja opetellaan liikkumaan. Yöt ovat siis katkonaisia ja päivisin väsyttää aivan luokattomasti. Kirosin siis itseäni alimpaan allikkoon, kun sunnuntaina tajusin seuraavan päivän olevan teatteripäivä.

Jo kesällä 7 vuotta täyttänyt veljenpoikani oli keväällä toivonut syntymäpäivälahjaksi teatterireissua ”koska sisko pääsi viime vuonna”, joten eikun tuumasta toimeen. Kansallisteatterin Koiramäen Suomen historia vaikutti lupaavalta ja liputkin olivat järkevän hintaiset, joten sovin vanhempien kanssa ajankohdan ja askartelin pojalle kortin heinäkuisten synttäreiden kunniaksi.

Sankari sai myös toivoa ravintolaa ja tällä kertaa paikaksi valikoitui Mäkkäri – ilmeisimmin Happy Meal -lelun innoittamana.

 

Meillä oli IHANA ilta. Vaikka osallistuminen omalta osaltani vaati lapsenvahdin järjestämistä omalle nassikalleni, sekä ajoa Paraisilta Espooseen ja takaisin saman illan aikana, ei homma kaduttanut (sunnuntai-illan jälkeen) sekuntiakaan. Kävimme aivan mahtavia keskusteluita siitä miten syyslomalla hän aikoo muistuttaa äidin puolen isoisää siitä, että ”ulkosaunaan pitää viedä puita traktorilla”, siitä onko täti sitä mieltä, että hän voi saada Mäkkäristä lelun, siitä kuka koulussa on kenenkin kaveri ja siitä miten pääkaupunkiseudun joukkoliikennevyöhykkeet toimivat kuten sateenkaari (sisäkkäisiä kaaria). Että voi 7-vuotias olla fiksu!

Itse näytelmä oli ehkä vielä hieman haastava nuorelle miehelle, mutta pölypallo (tai siis Heikki Hämähäkki oletan) oli kuulemma tosi hauska ja Herra Hakkarainen toilailuineen nauratti joka kerta. Kun Wasa-laivasta oli unohtunut tulppa ja se upposi, hyppi poika riemuissaan tuolilla.

Tyttökuningas Kristiina teki myös vaikutuksen puhumattakaan pedagogisesti toteutetusta oppintunnista vihojen osalta.. oli Isoviha-nnes, Pikkuviha-nnes, Pitkäviha-nnes ja kaali-Venäjä joka hyökkäsi Suomeen ihan jatkuvasti.

Aikuisen näkökulmasta näytelmä oli hyvin tehty, harmillisesti meidän kannaltamme (ja toki hänenkin) Hannu-Pekka Björkman oli sairastunut – hänen roolisuoritustaan odotin itse eniten. Historianäkökulmasta näytelmä jätti ehkä hieman kylmäksi, mutta kokonaisuus oli mainio.

Kotimatkalla mietin paljon sitä, miten paljon eri näkökulmia aikuinen saa maailmaan seuraamalla miten lapsi maailman kokee. Voittoyhdistelmä oli pölypallero, karkkimadot ja mäkkärin lelu. Mitäköhän sitä tämän nassikan kanssa keksisi ensi vuonna? En tiedä kummalla oli kivempaa, mutta missään tapauksessa tämä ei ollut raskasta – nautin joka sekunnista! Kiitos Fasters Gullebulle! 

 

Jos kaikki elämyslahjojen keksiminen ja toteuttaminen olisi aina helppoa, ei kukaan varmaankaan koskaan ikinä ostaisi enää paketteja. Mutta kun se ei ole. Joskus olisi vaan helpompaa marssia lähimpään markettiin ja ostaa se legopaketti tai suklaarasia tai tuhannes Marimekon tai Finlaysonin tai Pentikin kippo/kuppo/pyyhe/lautasliinapaketti ja viedä se juhliin tuomisina tai lahjana. Ja se olisi siinä. Kulutettu aika noin 10 minuuttia (vieläkin vähemmän jos tämä hoituu muiden arkiostosten lomassa) ja sosiaalinen hyväksyttävyys ainakin 98%. Eikä rahaakaan saa palamaan montaa kymppiä.

Etenkin tänä keväänä ja kesänä olen joutunut useampaan kertaa miettimään lahjoja. Ollut jumissa. Turhautunut. Väsynyt. Mennyt sieltä, mistä aita on matalin, menemättä kuitenkaan markettiin. Jotenkin koen itseni mielikuvituksettomaksi, laiskaksi ja tylsäksi ja sitähän en tietenkään halua. Kevään aikana annoin lahjaksi kasvislounaan/illallisen meillä kotona (äidille äitienpäivälahjaksi) ja maksoin jo ostetun teatterilipun (äidille syntymäpäiväksi).

Onneksi lahjan saajalta voi myös joskus kysyä, mitä hän haluaisi tehdä. 7-vuotias mainitsi taannoin haluavansa teatteriin, kun siskokin pääsi viime vuonna. Check! Menemme lokakuussa teatteriin. Poikaparha (hah) sai jopa ostetun kortin, kun en vaan jaksanut askarrella korttia itse.

Toinen 7-vuotias lupasi miettiä, mitä haluaisi tehdä (LAISKA TÄTI!!) ja 4-vuotiaan kanssa olemme menossa (kunhan ehdimme) elokuviin ja ravintolaan (joka siis voi olla vaikka Hese tai Mäkkäri). Syksylle pitäisi vielä kehittää yksi 6-vuotislahja.

Isona haasteena itselläni on, kun saman henkilön merkkipäivät osuvat lähekkäin (meillä juhlitaan synttärit, nimpparit + äitien/isänpäivä, sekä tietenkin joulu). Joskus lahjat voi toki yhdistää, mutta ei aina. Toisaalta haasteena on 4 elämyslapseni syntymäpäivät, jotka kaikki osuvat huhti-syyskuulle ja koska ovat vielä suhteellisen pieniä, olisi kiva toteuttaa tekeminen edes jossain rajoissa lähellä syntymäpäivää ja kesä on aina niin täynnä, sekä meillä, että lapsilla. Ja tiedän, itsehän minä näitä paineita itselleni asetan, eivät muut.

Toivotaan, että saan aikaiseksi edes jotakin kivaa ja mukavaa kaikille tämän vuoden sankareille ja sormet ja varpaat ristissä odottelen innolla sitä, että vauvavuoden jälkeen alkaisi ideasuoni jälleen sykkiä entiseen tahtiin. Taitaa vaan olla aivan toiveajattelua.

Kaikki ideat otetaan vastaan!

Kolme lasten turvaistuinta ei mahdu autoomme samaan aikaan. Arjessahan tämä ei haittaa, sillä autolla kulkee yleensä meidän vanhempien kanssa vain vauva. Serkkujen vierailu saaristossa kuitenkin asetti pienen haasteen, kun piti päästä saaristosta pääkaupunkiseudulle. Pyörittelin monia eri vaihtoehtoja ja mietimme jopa, että lähdemme reissuun kahdella autolla, mutta sitten järki voitti ja päätin, että menemme julkisilla.

Eikun matkaan. Reissuun lähdin minä, kohta 7-vuotias, 5,5-vuotias, sekä 6kk vauva. Mukana vaunut, hoitoreppu, eväskassi ja lapsilla pienet reput itsellään selässä. Kaikki muu tavara, sekä lasten autoistuimet, tulivat autolla perässä mieheni päästyä töistä.

Matkaan käytettiin apostolinkyydin lisäksi paikallisbussia, pikajunaa, sekä metroa. Oman haasteensa homman heitti minun edellisyönä sairastamani kohtalaisen kova migreenikohtaus ja sen vielä päivällä tuntuvat jälkijäristykset. Ajattelin, että tästä joko selvitään hengissä tai sitten ei. Omassa päässäni mahdollisuudet olivat 50-50.

Starttasimme saaristosta ensin kävellen bussipysäkille. Keli oli harmaa ja välillä ripsi vettä. Ajattelin, että kunhan kuivana pääsemme bussiin, olen tyytyväinen. Ja näin tapahtui. Bussimatka Turkuun sujui oikein mallikkaasti, tosin puolessavälissä matkaa hajuaisti kertoi, että vauva tarvitsee hieman ”huoltoa”, kunhan päästään perille.

Olin varannut riittävästi aikaa ja pysähdyimme Turussa rautatieaseman ulkopuolella olevaan puistoon hieman juoksemaan ja huoltamaan vauvaa. Menemättä yksityiskohtiin tarkemmin, meni koko vauvan varustelu uusiksi ja pesukone lauloi, kun pääsimme perille. Jokseenkin mittavasta vahingosta oli siis kyse, tietenkin tien päällä.

Junamatka meni mukavasti vauvan joko nukkuessa tai kirkuessa kanssamatkustajien iloksi. Isommat lapset leikkivät leikkivaunussa hetken ja uppoutuivat sitten syvälle tablettiensa maailmaan laittaen ne pois vasta Leppävaarassa.

Leikkivaunu oli kyllä meille hyvä konsepti, vaikka vaunut pitääkin jättää alempaan kerrokseen InterCity-junassa. Vauvan kanssa pääsi vähän mukavammin istumaan pehmustetulle penkille/sohvalle ja muutenkin tilaa oli mukavasti. Palvelu junassa oli myös ensiluokkaista ja saimme apua konduktööriltä sitä tarvitessamme.

Helsinkiin saavuttiin hyvillä mielin ja metromatka Espooseen meni jo aivan rutiinilla. Vastassa oli isompien lasten äiti ja lähdimme kävelemään heille kotiin, odottamaan minun ja vauvan kyytiä eteenpäin. Pääsimme metrolta noin 300m kun taivaat aukesivat ja lopputuloksena perille pääsivät vettä valuvina kaksi aikuista ja kaksi lasta, sekä kuivana vaunuissa (ONNEKSI) pysynyt vauva. Koskaan en ole ollut niin litimärkä kuin tuolloin ja se kruunasi päivän.

Matka oli meille kaikille varmasti elämys, tavalla tai toisella. Itselleni se vahvisti sen, että pärjään isommankin porukan kanssa pidemmälläkin matkalla, mutta toki seuraavalla kerralla toivon hieman vähemmän haasteita matkaan.

Kun kysyin lapsilta mikä oli kivointa, sain vastaukseksi ”se, että saatiin katsoa videoita koko matkan… ja suklaarusinat”. Huoh!

PS. Kiitos muuten Lähiömutsi-blogin Hanne oivista vinkeistä! Luin blogitekstin ennakkoon ja siitä oli kovasti apua!

Vapun aikaan sain hienon muistutuksen siitä, miten pienikin elämys voi olla. Vapun jälkeen 5 kuukautta täyttävä tyttäreni viihtyi foliopallon kanssa pitkiä hetkiä, pidempään kuin minkään mun lelun kanssa aiemmin.

Toki heliumpallo ei ole kaikista ekologisin, tai aineettomin lahja, mutta kustannustehokas viihdyke se on. Pallo maksoi marketissa 3,99 euroa ja edelleen kes

äkuun puolivälissä, se keikkuu, toki hieman jo ryppyisenä, olohuoneessamme ja kirvoittaa pienessä hekotuksia lähes päivittäin.

Vauva-arjessa olen muutenkin pysähtynyt miettimään usein, miten me aikuiset odotamme elämykseltä usein jotain mahtipontista ja kaikenkattavaa tunnetta ja uutuudenviehätystä, mutta oikeastihan elämys on jotain, josta jää tunnemuisto. Se on sitä että sisällä on jälkeenpäin lämmin ja iloinen olo, joka jää muistiin.

Listasin itselleni ylös kuukauden ajan asioita, joista tällainen tunne on tullut, ihan vaan jotta muistaisin, että elämys on niitä pieniä asioita. Tässä muutamia esimerkkejä:

• Sylikkäin nukkuvan lapsen ja miehen katselu (älkää huoliko, en istu tuijottamassa heitä pitkään)
• Eläin
  vauvojen havaitseminen luonnossa
• Puolituntia (tämä oli vauvan äidille ISO elämys) riippumatossa hyvän kirjan kanssa. Saatoin myös nukahtaa 🙂
• Vauvan ensimmäinen keinuhetki (suurempi elämys varmasti äidille, kuin lapselle)
• Koko perheen kanssa sohvalla vietetty hetki, tai iltapala terassilla

Ei siis oteta turhia paineita elämysten järjestämisestä, ajatus ja aika on tärkeintä. Ja jos elämyksiä järjestää vuodesta toiseen, pienistä puroista muodostuu jo suuri elämysten virta. Kuten aiemmin todettua, pitkäjänteisyys on tässä(kin) hommassa tärkeintä.

Elämyksellistä kesää