Jos kaikki elämyslahjojen keksiminen ja toteuttaminen olisi aina helppoa, ei kukaan varmaankaan koskaan ikinä ostaisi enää paketteja. Mutta kun se ei ole. Joskus olisi vaan helpompaa marssia lähimpään markettiin ja ostaa se legopaketti tai suklaarasia tai tuhannes Marimekon tai Finlaysonin tai Pentikin kippo/kuppo/pyyhe/lautasliinapaketti ja viedä se juhliin tuomisina tai lahjana. Ja se olisi siinä. Kulutettu aika noin 10 minuuttia (vieläkin vähemmän jos tämä hoituu muiden arkiostosten lomassa) ja sosiaalinen hyväksyttävyys ainakin 98%. Eikä rahaakaan saa palamaan montaa kymppiä.

Etenkin tänä keväänä ja kesänä olen joutunut useampaan kertaa miettimään lahjoja. Ollut jumissa. Turhautunut. Väsynyt. Mennyt sieltä, mistä aita on matalin, menemättä kuitenkaan markettiin. Jotenkin koen itseni mielikuvituksettomaksi, laiskaksi ja tylsäksi ja sitähän en tietenkään halua. Kevään aikana annoin lahjaksi kasvislounaan/illallisen meillä kotona (äidille äitienpäivälahjaksi) ja maksoin jo ostetun teatterilipun (äidille syntymäpäiväksi).

Onneksi lahjan saajalta voi myös joskus kysyä, mitä hän haluaisi tehdä. 7-vuotias mainitsi taannoin haluavansa teatteriin, kun siskokin pääsi viime vuonna. Check! Menemme lokakuussa teatteriin. Poikaparha (hah) sai jopa ostetun kortin, kun en vaan jaksanut askarrella korttia itse.

Toinen 7-vuotias lupasi miettiä, mitä haluaisi tehdä (LAISKA TÄTI!!) ja 4-vuotiaan kanssa olemme menossa (kunhan ehdimme) elokuviin ja ravintolaan (joka siis voi olla vaikka Hese tai Mäkkäri). Syksylle pitäisi vielä kehittää yksi 6-vuotislahja.

Isona haasteena itselläni on, kun saman henkilön merkkipäivät osuvat lähekkäin (meillä juhlitaan synttärit, nimpparit + äitien/isänpäivä, sekä tietenkin joulu). Joskus lahjat voi toki yhdistää, mutta ei aina. Toisaalta haasteena on 4 elämyslapseni syntymäpäivät, jotka kaikki osuvat huhti-syyskuulle ja koska ovat vielä suhteellisen pieniä, olisi kiva toteuttaa tekeminen edes jossain rajoissa lähellä syntymäpäivää ja kesä on aina niin täynnä, sekä meillä, että lapsilla. Ja tiedän, itsehän minä näitä paineita itselleni asetan, eivät muut.

Toivotaan, että saan aikaiseksi edes jotakin kivaa ja mukavaa kaikille tämän vuoden sankareille ja sormet ja varpaat ristissä odottelen innolla sitä, että vauvavuoden jälkeen alkaisi ideasuoni jälleen sykkiä entiseen tahtiin. Taitaa vaan olla aivan toiveajattelua.

Kaikki ideat otetaan vastaan!

Kolme lasten turvaistuinta ei mahdu autoomme samaan aikaan. Arjessahan tämä ei haittaa, sillä autolla kulkee yleensä meidän vanhempien kanssa vain vauva. Serkkujen vierailu saaristossa kuitenkin asetti pienen haasteen, kun piti päästä saaristosta pääkaupunkiseudulle. Pyörittelin monia eri vaihtoehtoja ja mietimme jopa, että lähdemme reissuun kahdella autolla, mutta sitten järki voitti ja päätin, että menemme julkisilla.

Eikun matkaan. Reissuun lähdin minä, kohta 7-vuotias, 5,5-vuotias, sekä 6kk vauva. Mukana vaunut, hoitoreppu, eväskassi ja lapsilla pienet reput itsellään selässä. Kaikki muu tavara, sekä lasten autoistuimet, tulivat autolla perässä mieheni päästyä töistä.

Matkaan käytettiin apostolinkyydin lisäksi paikallisbussia, pikajunaa, sekä metroa. Oman haasteensa homman heitti minun edellisyönä sairastamani kohtalaisen kova migreenikohtaus ja sen vielä päivällä tuntuvat jälkijäristykset. Ajattelin, että tästä joko selvitään hengissä tai sitten ei. Omassa päässäni mahdollisuudet olivat 50-50.

Starttasimme saaristosta ensin kävellen bussipysäkille. Keli oli harmaa ja välillä ripsi vettä. Ajattelin, että kunhan kuivana pääsemme bussiin, olen tyytyväinen. Ja näin tapahtui. Bussimatka Turkuun sujui oikein mallikkaasti, tosin puolessavälissä matkaa hajuaisti kertoi, että vauva tarvitsee hieman ”huoltoa”, kunhan päästään perille.

Olin varannut riittävästi aikaa ja pysähdyimme Turussa rautatieaseman ulkopuolella olevaan puistoon hieman juoksemaan ja huoltamaan vauvaa. Menemättä yksityiskohtiin tarkemmin, meni koko vauvan varustelu uusiksi ja pesukone lauloi, kun pääsimme perille. Jokseenkin mittavasta vahingosta oli siis kyse, tietenkin tien päällä.

Junamatka meni mukavasti vauvan joko nukkuessa tai kirkuessa kanssamatkustajien iloksi. Isommat lapset leikkivät leikkivaunussa hetken ja uppoutuivat sitten syvälle tablettiensa maailmaan laittaen ne pois vasta Leppävaarassa.

Leikkivaunu oli kyllä meille hyvä konsepti, vaikka vaunut pitääkin jättää alempaan kerrokseen InterCity-junassa. Vauvan kanssa pääsi vähän mukavammin istumaan pehmustetulle penkille/sohvalle ja muutenkin tilaa oli mukavasti. Palvelu junassa oli myös ensiluokkaista ja saimme apua konduktööriltä sitä tarvitessamme.

Helsinkiin saavuttiin hyvillä mielin ja metromatka Espooseen meni jo aivan rutiinilla. Vastassa oli isompien lasten äiti ja lähdimme kävelemään heille kotiin, odottamaan minun ja vauvan kyytiä eteenpäin. Pääsimme metrolta noin 300m kun taivaat aukesivat ja lopputuloksena perille pääsivät vettä valuvina kaksi aikuista ja kaksi lasta, sekä kuivana vaunuissa (ONNEKSI) pysynyt vauva. Koskaan en ole ollut niin litimärkä kuin tuolloin ja se kruunasi päivän.

Matka oli meille kaikille varmasti elämys, tavalla tai toisella. Itselleni se vahvisti sen, että pärjään isommankin porukan kanssa pidemmälläkin matkalla, mutta toki seuraavalla kerralla toivon hieman vähemmän haasteita matkaan.

Kun kysyin lapsilta mikä oli kivointa, sain vastaukseksi ”se, että saatiin katsoa videoita koko matkan… ja suklaarusinat”. Huoh!

PS. Kiitos muuten Lähiömutsi-blogin Hanne oivista vinkeistä! Luin blogitekstin ennakkoon ja siitä oli kovasti apua!

Vapun aikaan sain hienon muistutuksen siitä, miten pienikin elämys voi olla. Vapun jälkeen 5 kuukautta täyttävä tyttäreni viihtyi foliopallon kanssa pitkiä hetkiä, pidempään kuin minkään mun lelun kanssa aiemmin.

Toki heliumpallo ei ole kaikista ekologisin, tai aineettomin lahja, mutta kustannustehokas viihdyke se on. Pallo maksoi marketissa 3,99 euroa ja edelleen kes

äkuun puolivälissä, se keikkuu, toki hieman jo ryppyisenä, olohuoneessamme ja kirvoittaa pienessä hekotuksia lähes päivittäin.

Vauva-arjessa olen muutenkin pysähtynyt miettimään usein, miten me aikuiset odotamme elämykseltä usein jotain mahtipontista ja kaikenkattavaa tunnetta ja uutuudenviehätystä, mutta oikeastihan elämys on jotain, josta jää tunnemuisto. Se on sitä että sisällä on jälkeenpäin lämmin ja iloinen olo, joka jää muistiin.

Listasin itselleni ylös kuukauden ajan asioita, joista tällainen tunne on tullut, ihan vaan jotta muistaisin, että elämys on niitä pieniä asioita. Tässä muutamia esimerkkejä:

• Sylikkäin nukkuvan lapsen ja miehen katselu (älkää huoliko, en istu tuijottamassa heitä pitkään)
• Eläin
  vauvojen havaitseminen luonnossa
• Puolituntia (tämä oli vauvan äidille ISO elämys) riippumatossa hyvän kirjan kanssa. Saatoin myös nukahtaa 🙂
• Vauvan ensimmäinen keinuhetki (suurempi elämys varmasti äidille, kuin lapselle)
• Koko perheen kanssa sohvalla vietetty hetki, tai iltapala terassilla

Ei siis oteta turhia paineita elämysten järjestämisestä, ajatus ja aika on tärkeintä. Ja jos elämyksiä järjestää vuodesta toiseen, pienistä puroista muodostuu jo suuri elämysten virta. Kuten aiemmin todettua, pitkäjänteisyys on tässä(kin) hommassa tärkeintä.

Elämyksellistä kesää

Usein kuulee sanottavan, että Suomi ei ole lapsiystävällinen maa. Omalla muutaman kuukauden kokemuksellani voin yhtyä tähän joitain osin, mutta pääosin koen että minuun, vauvaan ja hyökkäysvaunuun on suhtauduttu julkisilla paikoilla mainiosti eikä vauvan rääkyminenkään tunnu häiritsevän kanssakulkijoita. Toki meidän täydellinen (hah) yksilöhän rääkyykin harvoin ja silloinkin suorastaan suloisesti 🙂

Viime viikonloppuna kohdalle osui kaksi tapausta, jotka saivat miettimään asiakaskokemusta lapsiperheen näkökulmasta. Toinen äärimmäisen positiivinen, toinen luokattoman huono!

Otetaan se hyvä ensin. Olimme komen aikuisen, kahden lapsen (5,5 ja kohta 7) ja vauvan kanssa Helsingin keskustassa kauppakeskuksessa. Eteen tuli tilanne, jossa vauva tarvitsi puhtaan vaipan, joten suuntasimme 5,5-vuotiaan neidin ja vauvan kanssa hoitamaan asiaa kauppakeskuksen naistenveessaan. Vessat on uudistettu kevät-talven aikana ja iloksemme (etenkin tuon 5,5-vuotiaan iloksi) lastenhoitohuoneen ovessa oli pienempi lasten ovi josta pääsi kulkemaan mukavasti tuollainen metrin mittainen neitokainen. Me vauvan kanssa käytimme isoa ovea. Miinuksena tässä vessassa tosin se, että kun hoitotason taittoi alas, ei vaunut olisi mahtuneet enää tilaan mukaan.

Vessan ovi oli niin suuri menestys ja riemun aihe, että neidin piti saada tuoda veljensäkin tätä ihastelemaan. Ja onhan se nyt hauska. Itse vessassa oli kahta kokoa wc-istuimia ja altaita, sekä hoitotaso.  Fasiliteetit siis kunnossa. Testaamatta jäi, olisiko tällainen pikkuovi ollut myös miesten puolella.

Kauppakeskuskokemuksen jälkeen päädyimme muutaman mutkan kautta pizzalle helsinkiläiseen ”italialaiseen” ravintolaan. Koska kyseisen ravintolan lasten listalla ei ollut pizzaa, päädyimme tilaamaan lapsille yhteisen pitsan puoliksi. So far so good! Paitsi, että pyyntömme saada kinkkupizzan toiselle puolikkaalle ananasta aiheutti tarjoilijassa sellaisen vastustuksen, että saimme saarnan siitä miten täällä ei näin toimita ja minä en pidä siitä, että pyydetään erityiskohtelua. Lopulta pyyntöömme suostuttiin saatesanoilla vain tämän yhden kerran, lasten takia. Meistä ei kukaan taida mennä takaisin kyseiseen ravintolaan vaikka ruoka olikin aivan kelvollista. Lisäksi kyseisen ravintolan wc-tiloista puuttuu kokonaan hoitotaso, eli vaipan vaihtaminen jokseenkin nuhjuisissa tiloissa on haaste jo sinänsä.

Nämä esimerkit osoittavat sen, kuinka pienillä asioilla voi saada aikaan lähtemättömän vaikutuksen, hyvässä ja pahassa. Asiakaskokemus, se on myös osa elämystä!

 

Rakastan teatteria! Siispä oma lehmä ojassa annoin 5 vuotta täyttävälle neitokaiselle syntymäpäivälahjaksi viime syksynä liput Helsingin kaupunginteatterin Mörköoopperaan. Koska näytöksestä on jo aikaa, jätän arvostelun kirjoittamatta, mutta itse elämyspäivästä haluan jakaa muutamia juttuja.

Ihana, rakas ja normaalisti todella sähäkkä tyttönen oli koko päivän (metromatka, lounas, teatteri) aika vaisu ja jotenkin jännitti tädin kanssa kahdestaan reissaamista. Huolehdin koko päivän, että onhan lapsella kivaa ja yritin piristää kaikilla mahdollisilla tavoilla (esim. karkkimadoilla). Yritin ehkä jopa liikaa!

Tästä reissusta opin, että lapsen pitää antaa olla oma itsensä ja sillä tuulella kuin hänestä tuntuu. Lapsi ei tuntunut kärsivän siitä, että istuimme lounaalla lähes koko ruokailun hiljaa (paitsi kun minä yritin väkisin tentata päiväkodista, kavereista jne).

Palautin lapsen mieli maassa, kun kuvittelin lapsella olleen tylsää, mutta jälkeenpäin kuulin, että Mörköoopperan lauluja oli kuunneltu YouTubesta kotona ja kuulemma oli ollut kivaa tädin kanssa reissussa. Omat odotukseni lapsen reaktiosta siis aiheuttivat minulle stressiä, eivät lapselle!

 

Huonepakopelien suosio on alun huuman jälkeen tasaantunut – ainakin omassa ystäväpiirissä, mutta ne sopivat todella hyvin sekä aikuisten, että nuorten elämyksiksi. Kokeilimme huonepakopeliä maaliskuussa kyläilleiden amerikkalaisnuorten kanssa ja kokemus oli menestys.

Mukanamme oli 9-vuotias poika (se sama, jonka kanssa kävimme puistossa kuntoilemassa), sekä 15-vuotias tyttö. 9-vuotiasta jännitti aluksi kovasti, sillä luuli huonepakopelin muistuttavan jonkinlaista kauhutaloa tai muuta kammotusta, jossa nukkeja ja pääkalloja hyppii esiin verhojen takaa. Hän kuitenkin rohkeasti lähti mukaan!

15-vuotiasta taisi eniten ahdistaa se, että puhelin piti pitää poissa päältä tunnin ajan! Paniikki! Hänkin kuitenkin tempautui peliin mukaan ja kun noin 15 minuuttia tunnin alusta lasten äiti poistui tilasta meidän kiljuvan vauvamme kanssa ja jäimme mieheni kanssa nuorten kanssa pelaamaan, olivat molemmat nuoret haltioissan. Ja hei! Me pääsimme ulos ”aarteen” ja rahojen kanssa.

Meille huonepakopeli oli siis todella positiivinen kokemus elämyksenä nuorille – jopa 9-vuotias pärjäsi todella hyvin, eikä kielikään aiheuttanut haasteita!

Innolla odotan, että omat elämyslapsemme kasvavat hieman ja voimme heidän kanssaan kokeilla tätä – tosin muutamilla pakohuoneilla on tarjolla myös lasten versiot, joten niitä voitaisiin mennä kokeilemaan jo vaikka tulevana kesänä!

 

Taannoin vietimme serkkuviikonloppua täällä meillä. Kyseisen viikonlopun aikana sain kuulla sellaisia totuuksia (etenkin ruoanlaittotaidoistani) että oksat pois. Tässä parhaat palat!

Lapsi A 6,5-vuotias poika, lapsi B 6,5-vuotias poika, lapsi C 5,5-vuotias tyttö, lapsi D 4-vuotias tyttö

Yläkerrassa:
A: täällä ei ole mitään, mitään, mitään, mitään tekemistä
D: ei niin ja äiti lähti töihin tai kotiin tai juhlimaan
A: sitten on kivaa kun B ja C tulee
D: nii, nyt on vaan täti
A: joo ja se on tylsä

Palaute on lahja
B: tämä puuro näyttää eriltä ja maistuu eriltä kuin isin puuro. Ihan hyvää tämä on, ehkä mä voin syödä tätä… (ilme säälivä tätiä kohtaan)
B: jos ottaa suuria lusikallisia on tää ihan hyvää, jos ottaa pieniä lusikallisia on tää aika pahaa…

Aamupalapöydässä keskusteltua:
B: Ehkä me muutetaan tänne tädille viikoksi kesällä ja mennään joka päivä uimarannalle ja lentokalapuistoon.
A: joo, mutta muistetaan myös katsoa Netflixiä
C: Ei me kuitenkaan saada kun kesällä pitää olla ulkona
A ja B: *huokaus* niinpä

Keskustelua takapenkillä:
A: Mitä sun isä tekee?
B: Se on johtaja.
A: Ai johtaja?
B: No semmonen vise tai semmonen vara ku sil toisel on nuha tai on kipee tai on matkoil tai nii, ni silloi se on johtaja. Mitä sun isäs tekee?
B: Se on koulus.
A: Eikä, ei aikuinen voi olla koulus – onks se rehtori?
B: Ei oo.
A: Onks se ope?
B: No ei.
A: Voiks aikuinen olla koulus – no ei se mahdu edes pulpettiin! Kato tos tulee suklaa-auto…

 

Turun Nuori Teatteri on viime vuosina tarjoillut aivan loistavia lastennäytelmiä ja meidän perheellä on ollut tapana käydä keväisin katsomassa näytelmä koko joukolla. Yleensä meitä on ollut mukana 6-7 aikuista ja 4-6 lasta. Niin tänäkin keväänä.

Kaksi vuotta sitten liikutuimme, nauroimme ja hurrasimme, kun aivan loistava Peppi Pitkätossu -näytelmä piti meitä otteessaan 2 kokonaista tuntia. Hehkutimme näytelmää vielä viikkojen päästä sillä se oli todella onnistunut ja näyttelijät suorastaan loistavia!

Vuosi sitten seurasimme Peukaloisen retkiä pitkin Ruotsinmaata hanhineen ja kettuineen ja olimme jälleen vaikuttuneita, vaikka Peppiä olinkin vaikea voittaa.

Tänä vuonna petyimme ja pahasti (siis me aikuisten, lapset eivät osaa vielä arvioida niinkään näytelmän laatua). Aiemmin olemme kommentoineet kuinka näytelmistä on osattu tehdä sekä kohdeyleisölle, että näyttelijöille sopivan haastavia, mutta sujuvia ja kuinka sovitukset ja näyttelijätyö ovat olleet ensiluokkaisia – etenkin kun kaikki näyttelijät ovat nuoria ja amatöörejä.

Tällä kertaa vuorossa oli Heinähattu, Vilttitossu ja Pamela-täti ja tunnelma oli kuin olisi ollut katsomassa huonosti harjoiteltua ala-asteen kevätjuhlanäytelmää. Muutama roolisuoritus oli aivan kelvollinen ja jopa koominen hyvällä tavalla, mutta suurin osa oli hiomattomia ja lapsellisia, joka toki sinänsä on ymmärrettävää kun on lapsista ja nuorista kyse. Käsikirjoitus sortui myös stereotypisiin yleistyksiin ja katergorisointeihin hahmojen osalta. Odotimme enemmän ohjaukselta, musiikkiohjaukselta ja näyttelijäntyöltä.

Voihan siis olla, että odotimme liikoja, mutta lippujen maksaessa pitkälti toista kymppiä ja näytelmän vetäessä katsomon täyteen viikosta toiseen, toivoisi hieman tasalaatuisempaa toteutusta vuodesta toiseen. On todella hienoa, että lapset pääsevät harrastamaan ja toteuttamaan itseään, mutta tällä kertaa (aikuis)yleisö ei kuitenkaan saanut mielestäni rahoilleen vastinetta.

Menemme varmasti myös ensi vuonna katsomaan kevätnäytelmää – toivotaan, että silloin ei tarvitse katsoa kelloa myötähäpeästä viiden minuutin välein.